Avec MarjaEräopasopiskelijoiden syysvaellus Muotkatunturille oli yllätyksiä täynnä. Retken sää oli lähes koko ajan sanoinkuvaamaton, mutta säätilan kruunasi kolmas vaelluspäivämme, joka syystäkin tunnetaan muistoissamme Pitkäperjantain nimellä.
Torstai 14.9. 2018 oli Caritan ja minun opaspäivä. Olimme Marjan ja Caritan louhikkoretkipäiväksi ristimämme päivän jälkeen totaalisen väsyneitä kömpiessämme illalla makuupusseihin tuulen ulvoessa ja repiessä telttamme naruja. Tihkusadetta vihmoi ja ilmakin viileni pahaenteisen nopeasti.
Yöllä havahduin aavemaiseen hiljaisuuteen. Enää ei kuulunutkaan sateen ropinaa eikä tuulen ulvontaa. Sytytin otsalampun ja sen valossa näin sisäteltan katon roikkuvan pahaenteisesti. Ei auttanut kuin kömpiä ulos lämpimästä makuupussista tarkistamaan tilanne. Varovaisesti ja pahaa aavistellen raotin teltan vetoketjua. Aavistukseni osui oikeaan: maa oli valkea. Lunta oli muutama sentti ja teltta oli ohuen, jäisen räntäkerroksen peitossa. Narut olivat löystyneet märän lumen painosta. Ravistelin telttaa ja naruja kiristämällä sain sen vielä kuosiin, jotta pystyimme jatkamaan unia vielä muutaman tunnin. Oppina tästä: narut tosi tiukalle. Aina!
Carita nukkui autuaan tietämättömänä tulevasta. Perjantaiaamu valkeni, sanan varsinaisessa merkityksessä. Pitkäperjantain vaelluksesta kerron myöhemmin lisää blogissani… se oli varsinainen Via Dolorosa.
En raota sanaista arkkuani vielä tämän enempää, koska opiskelukaverit ovat Muotkalla juuri nyt…
Mutta melkoista vaellustarinaa on luvassa pitkäperjantain lisäksi koko ikimuistoisesta reissustamme. Edelleen voi todeta: Eräopasopinnot – elämäni parasta aikaa!
Päivitys: tästä pääset lukemaan koko Muotkan vaellustarinan: Eräkarkun opiskelijoiden ruskavaellus Muotkalle syyskuussa 2017
