Avec MarjaLuppopäivänä kuivatetaan varusteet ja tehdään varustehuolto. Lue vinkit varusteiden kuivattamiseen nuotiolla. Älä tee kuten me teimme vaan tee kuten lopussa neuvon…
Muotkatunturin Via Dolorosa, kahdeksan päivää kestänyt, vaiherikas syysvaellus Eräkarkun opiskelijoiden kanssa syyskuussa 2017.
Aikaisemmin julkaistu:
Osa 1. Bussimatka Karkusta Kaamasmukkaan ja porukkavaelluksen haasteita
Osa 2. Aavaa avotunturia ja louhikkoa
Osa 3. Se kuuluisa Pitkä Perjantai
Osa 4. Luppopäivän lusmuilua ja leppoisaa vaellusta
Ympäri käydään ja yhteen tullaan: voi sitä jälleennäkemisen riemua
Heräilimme Caritan kanssa aamulla tavallista myöhemmin, koska edelleen tuuli ja tuntui satavankin. Kun vihdoin kömmimme ulos lämpimistä makuupusseista, ensimmäinen ajatuksemme oli, etteivät kuulemamme äänet voi olla totta. Kuulimme aivan selvästi Kaisun iloisen kikatuksen ja Jarin hohotuksen. Kuinka ollakaan, toiset kaksi ryhmää olivat sattumalta löytäneet toisensa ja leiriytyneet yhdessä muutaman sadan metrin päähän meistä joen toiselle puolelle. Melkoinen sattuma! Voi sitä riemua, kun erätoveri Markku asteli leiriimme!
Hieman ennen puolta päivää kaikki kömpivät ulos teltoistaan. Monelta suunnalta alkoi kuulua toiveikkaita lausahduksia: “ihan kuin alkais kirkastua” ja “tästä tulee hyvä päivä”. Niinhän siitä tulikin. Kukaan ei jaksanut lähteä huiputtamaan tuntureita, vaan keskityimme pääasiassa vaatteiden ja kenkien kuivattamiseen nuotiolla. Kun kolme kuukautta reissun jälkeen otin Muotkalla mukana olleen hiihtotakkini esiin lähteäkseni hiihtämään, savun tuoksu tuntui yhä edelleen monista pesukerroista huolimatta. Aika oli jo kullannut muistot: savun haju muistutti hyvästä vaelluksesta.
Luppopäivän autuutta
Teimme pienellä porukalla lyhyen patikkaretken läheiselle kukkulalle. Pekka löysi kerrassaan upeat poronsarvet, jotka hän jaksoi kantaa läpi tunturikoivikoiden ja yli tunturien kotiin asti. Nyt sarvet ovat niille kuuluvalla kunniapaikalla Pekan itse rakentamassa laavussa, jossa kokoonnuimme tänä syksynä eräperheen kanssa mukavaan illanviettoon.
Selfieitä ja riukuloita
Otin ensimmäistä kertaa elämässäni kuvia itsestäni. Tuo selfie-harrastus voisi vaikka jatkuakin, jos taustalla olisi aina yhtä kaunis tunturikoivikko. Jälkeenpäin olen palannut kuviin ja ihmetellyt, miten onnellisen näköinen niissä olenkaan. Aikaisemmin en myöskään ole kuvannut vessoja, mutta sekin tuli tehtyä. Joka päivä joku oli riukulavastaava ja sai rakentaa mieleisensä riukulan. Välillä tuntui olevan suorastaan kilpailu siitä, kuka rakentaa kauneimman riukulan.
Lappi herkistää: onnen sirpaleita
Luppopäivän iltana nukkumaan mennessäni en voinut olla ajattelematta, että oikeastaan olen etuoikeutettu päästessäni tällaiselle vaellukselle. Saan olla poissa töistä ja nauttia luonnosta aikuiskoulutustuen turvin. Tämä antoi minulle kimmokkeen blogiin Oodi aikuiskoulutustuelle.
Pitkän Perjantain muistot olivat jääneet jo taakse. Minulla oli lämmin ja kuiva makuupussi, lämpimät villasukat, kuiva merinovillakerrasto ja kengissä ”jesarikalossit” valmiina palvelemaan sekä superavulias ja hauska telttapari. Välillä kikattelimme yhdessä kuin pahimmat teinit. Päivän aikana maisemat olivat olleet kohdallaan, auringonpilkahduksiakin oli nähty ja hyvää eräruokaa kokkailtu porukalla mahtavien erätovereiden seurasta nauttien. En muista, koska olisin nauranut noin paljon! Ihminen on pienestä onnellinen.
Housuttomana matkaan
Lauantain luppopäivänä oli ehditty levätä ja kerätä energiaa. Sunnuntai, kuudes vaelluspäivämme, alkoi joenylityksellä, joten mitäpä sitä turhaan housuja pukemaan, kun ne joutuu riisumaan saman tien. Housuttomia oli onneksi liikkeellä lisäkseni muitakin, joten en poikennut joukosta. Joenylityksen jälkeen sain vetää housut takaisin jalkaan sään ollessa melko kolea. Jesarikalosseillekin tuli heti käyttöä, kun maastokengät olivat edelleen vähän kosteat.
Käppäilimme joen ylityksen jälkeen vajaan kilometrin matkan toisten leiriin. Jälleennäkeminen oli riemukas varsinkin ”Aslak-ryhmän” kanssa, kun emme olleet tavanneet moneen päivään.
Muut ryhmäläisemme olivat Carita, Teemu, Tea, Jyri, Sini ja Pia. Kouluttajanamme oli toista kertaa Petri. Maasto aikaisempiin päiviin verrattuna oli suorastaan helppokulkuista. Maisematkin avautuivat hetkeksi sumuverhon keskeltä.
Kommelluksien konkari?
Minä en tästäkään päivästä kommelluksitta selvinnyt, kun vaellussauvastani oli huomaamattani pudonnut kärki. Rinkan hajoamiseen verrattuna tappio oli kuitenkin pieni ja hallittavissa. Saavuimme reippaina leiripaikkaan ensimmäisenä ryhmänä jo ennen viittä. Iltaisin kokoonnuimme toisinaan yhteen leirinuotiolle paistelemaan makkaraa, keittelemään kahvia ja vaihtamaan kuulumisia. Tuona iltana kerroin sauvani katoamisesta. Markku kuuli tappiostani ja huuteli teltastaan, että sauvan kärki on hänellä. Siellä se oli törröttänyt jossakin mättäässä kiinni. Uskomaton sattuma, kun kuitenkin kolmena ryhmänä kuljimme avotunturissa melkoisen leveänä rintamana, että sauva sattui osumaan Markun reitille.
Luppopäivän opit varusteiden kuivattamiseen:
- Jos on paljon porukkaa ja paljon kuivatettavaa, tehkää pari nuotiota
- Pyykkinarut riittävän kauas tulesta
- Kiinnittäkää kuivatettavat vaatteet huolella narulle, etteivät ne putoa nuotioon tai lennä taivaan tuuliin
- Makuupusseja ei liian lähelle nuotiota (muistakaa muutoinkin AINA kiinnittää makuupussit omista naruistaan pyykkinarulle tai missä ikinä puun oksassa tms niitä kuivatattekin)
- Kengät sijoitetaan siten, että kostea höyry pääsee varresta hyvin ulos
- Kenkiä ei liian lähelle tulta; pohjat kärähtävät ja goretex-kalvoon tulee helposti reikä. Nahkakengätkään eivät kestä kuumuutta
- Entä jos sataakin koko päivän? Asetellaan erätoverit/pressut siten, että tulia voi pitää niiden alla ja kuivattaa varusteet sateelta suojassa
Vaellus päättyy osaan 5. Huiputusta, harharetkiä ja haikeutta.
Seuraa yritykseni toimintaa myös facebookissa
