Avec MarjaEräkarkun opiskelijoiden syysvaellus jatkuu. Tänään opin, miten selvitään, kun lähes kaikki vaellusvarusteet pettävät ja miten jokia ylitetään turvallisesti. Lue vinkit artikkelin lopusta.
Muotkatunturin Via Dolorosa, kahdeksan päivää kestänyt, vaiherikas syysvaellus Eräkarkun opiskelijoiden kanssa syyskuussa 2017.
Osa 2. Aavaa avotunturia, päivä 2
(Aikaisemmin julkaistu:
osa 1. Bussimatka Karkusta Inariin ja porukkavaelluksen haasteita)
Keskiviikkona aamu valkeni sumuisena ja tihkusateisena, ja sellaisena se jatkui koko päivän – tai tarkemmin sanottuna lähes koko viikon.
Tälle vaelluspäivälle oli määrätty oppaat ja heille kullekin oma ryhmänsä. Päivän koulutusvastuussa oli Petri. Muut ryhmämme jäsenet olivat Carita, Jari, Pekka, Sari, Teemu ja Pia. Tiian vetämän, iloisen yhteisen aamujumpan jälkeen ryhmämme lähti päivän oppaiden, Tiian ja Päivin, johdolla liikkeelle.
Monilla vaelluskengät päästivät jo tänään vedet läpi. Itsekin turvauduin jo muovipusseihin ja ilmastointiteippiin. Tähän päivään ei vielä sisältynyt pahoja joen ylityksiä ja maasto oli suhteellisen helppokulkuista märkyyttä lukuun ottamatta.
Avotunturin maaruskan värien kauneus hivelee silmiä
En ole koskaan aikaisemmin vaeltanut syksyisellä avotunturilla. Kaikki punaisen, oranssin, keltaisen ja jopa pinkin eri sävyt erottuivat varpujen ja lehtien joukosta. Sanoin kuvaamattoman kaunista! Sumukaan ei haitannut upean maaruskan ihailua, vaikka muuta ruskaa ei sumun seasta nähnyt.
Silmiin pistävää oli kuitenkin jäkälättömyys. Porot olivat syöneet koko tunturialueen lähes tyhjäksi. Porojen ylilaidunnuksesta puhutaan paljon, ja nyt jouduin sen näkemään omin silmin.
Marjan ja Caritan louhikkoretki, päivä 3
Torstai oli Caritan ja minun opaspäivä. Kouluttajanamme oli Kaisu, jonka hersyvä, iloinen nauru pelasti monta kiperää tilannetta. Muut ryhmämme jäsenet olivat Emma, Maija, Markku, Mira, Niko, Tea, Teemu ja Vesa. Omaa fiilistäni söi rankasti rinkkani hajoaminen heti alkumatkasta, ja vielä omana opaspäivänäni. Isältäni peritty, tosin jo paljon Lapin tuntureita kolunnut noin 30 vuotta vanha rinkka tuli tiensä päähän; vyötäröremmien kiinnityshihnat katkesivat.
Perintörinkan viimeinen matka
Porukassamme oli onnekseni herrasmiehiä, jotka korjasivat rinkan ja lähes väkisin ottivat kantaakseen osan tavaroistani. Olen tottunut pärjäämään omillani ja “Ei tartte auttaa” -asenteellani, mutta minun oli annettava periksi. Rinkka aiheutti ongelmia läpi koko reissun. Yhtenä aamuna lähtöämmekin jouduttiin siiirtämään, kun rinkastani oli taas yksi remmi pettänyt. Tunsin jatkuvasti olevani se porukan heikoin lenkki, jota aina piti odottaa.
Rinkka kuitenkin keikkui hartioillani enemmän tai vähemmän vinossa reissun alusta loppuun, vaikkakin sen joutui aina avustaja nostamaan selkääni. Tästä saatiinkin viimeisenä päivänä hyvät naurut, kun reissun aikana sherpan aseman vakiinnuttanut Teemu nosti rinkan viimeiselle muutaman kilometrin etapille selkääni. Operaatiota seurasi hauska demonstraatio, miten kaikki remmit miltäkin puolelta kiinnitetään ja miten Marja potkaistaan matkaan. Tämä totisesti oli rinkkani viimeinen matka!
Unohdetaan rinkka ja palataan itse vaeltamiseen. Opasvastuun jakajana kanssani oli jo tuttu telttaparini Carita, jonka kanssa löysimme yhteisen sävelen jo ensimmäisillä Karkun kursseillamme. Yhdessä on vaihdettu ilot ja surut, ja kaikkea myös niiden välimaastosta. Carita kantoi päävastuun suunnistuksesta sen paremmin hallitsevana. Minä huolehdin aikataulutuksesta ja tauotuksesta; iltapäivällä uskaltauduin jo osin suunnistusvastuuseenkin.
Jokien ylityksiä ja rakkaa
Tihkusade jatkui kylmänä ja läpitunkevana koko päivän. Kengät olivat läpimärät ja iltapäivän kuluessa jo osin vaatteetkin. Tunnelma kuitenkin pysyi hyvänä yhteisen huumorimme ja Kaisun naurun ansiosta. Eikä Caritan hymykään helposti hyydy! Kaiken kaikkiaan päivä oli raskas monine joenylityksineen ja Muotkan huiputuksineen, kun maisemiakaan ei juuri näkynyt sumun keskeltä. Kivikkoa ja louhikkoa riitti. ”Kunnon rakkaa”, totesi joku. Kaisu tosin kehui reittivalintaamme, joka sattui kulkemaan halki kauniin solan, jonne Kaisukaan ei ollut lukuisilla retkillään aiemmin osunut. Nimesimme opaspäivämme Marjan ja Caritan louhikkoretkeksi.
Lähes Muotkan huipulle kapuamisen lisäksi reitillemme osui neljä vesistönylitystä, joista yhden kohdalla oli riisuttava kengät ja käärittävä lahkeet reilusti polven yläpuolelle. Ensimmäinen joen ylitys jännitti melkoisesti. Joki oli melko leveä ja virtasi vuolaana. Ensin ajattelin, ettei tuosta voi mitenkään selvitä, mutta Kaisun kannustavalla ja iloisella mutta jämäkällä opastuksella jokainen otti roolinsa ja pääsi yli.
Useimmiten joku miehistä käveli köyden kanssa yli ensimmäisenä ja kiinnitti sen vastarannalle samalla, kun joku toinen jo kiinnitti seuraavan ylittäjän rinkkaa toiseen köyteen. Vastarannalla oli aina auttava käsi valmiina tarttumaan ylittäjän käteen ja vetämään häntä tukevalle maankamaralle.
Muotkan huiputus
Lukuisien joenylitysten jälkeen kiipesimme vihdoin Muotkan rinteelle. Aivan ylös asti emme menneet kovan tuulen ja sumun vuoksi. Tarpoessamme tunturia ylös kuulimme sumun keskeltä helikopterin äänen ja aavistimme heti, että joku meidän ryhmistämme on joutunut ongelmiin. Eipä tuolla paljon muita näkynyt, joten johtopäätös oli helppo tehdä. Tuo ryhmä ei ehtinyt illaksi yhteiseen leiriimme, jonne kaikkien kolmen ryhmän oli aina määrä saapua. Onneksemme evakuoitu erätoverimme odotti meitä tervehtyneenä reissumme päätteeksi tuttaviensa luona Kiilopäällä, josta poimimme hänet bussiin. Saavuimme leiriin melko myöhään illan jo hämärtyessä. Sää alkoi viilentyä pahaenteisesti.
Miten selvitään, kun lähes kaikki vaellusvarusteet pettävät
- panosta korjaussarjaan (en tässä tarkoita viinapulloa, vaan niitä korjausvälineitä): en enää koskaan lähde vaeltamaan ilman vararemmejä, solkia, rautalankaa, nippusiteitä ja ilmastointiteippiä. Tosin olen hankkinut uuden rinkan…
- ota apua vastaan, kun sitä on tarjolla (kanto- ja korjausapu)
- kunnolla vedenpitävä karttalaukku (omani petti…)
- muovipussit jalkaan märkyyden varalle, jos kengät kastuvat. Reissun jälkeen tuli hankittua uudet vaelluskengätkin
Vinkkejä jokienylityksiin
- Vettä on vähiten joen leveämmissä kohdissa, eikä virtaus ole niin kova kuin kapeissa
- Ensimmäinen ylittäjä (joka on kiinnitetty vyötäröstään remmillä) vie puuhun kiinnitetyn köyden joen toiselle puolelle ja kiinnittää sen sopivalle korkeudelle. Tätä köyttä käytetään seuraavien ylittäjien tukena ja tasapainon säilymiseksi
- vuolaana virtaavia jokia ylitettäessä jokainen ylittäjä kiinnitetään aina vyötäröltä kiinni köydellä, joka on toisesta päästä kiinnitetty puuhun
- jos ylitysköydessä ei ole solmuja, voi ylittäjän rinkan kiinnittää siihen n. 1,5 metrin mittaisella köydenpätkällä, jossa on molemmissa päissä lenkit ja sulkurenkaat (solmuttomassa köydessä sulkurenkaat liukuvat hyvin, eikä niitä tarvitse käsin siirrellä)
- ylittäjän rinkan voi kiinnittää myös erillisellä köydellä ja sitoa tukevaan puuhun.
- kiipeilytarvikkeissa on 5-6 mm paksuisia köysiä, jotka kestävät äkillisen vedon tavallista köyttä paremmin
- rinkkaan helposti saataville ”klipsillä” kiinnitetty pieni retkipyyhe jalkojen kuivaamista varten ylityksen jälkeen. Tämän opimme Kaisulta ja nimesimme sen ”joenylitysklipsiksi”.
Vaellus jatkuu seuraavassa blogissa: Osa 3, se kuuluisa Pitkä Perjantai
